Nukke heilutti minulle.
Uloshengitykseni lumosi minut.
Niin kauan kuin pinnalla kiehui,
alhaalla oli kaikki hyvin.
Jos kuplat katosivat,
olisi aihetta huoleen
ja avustustoimenpiteisiin.
Ne metelöivät mennessään säätimestä
ja pitivät minulle seuraa.
En tuntenut oloani ihan yksinäiseksi.
Uin kallioiden poikki ja huomasin
voivani tasaveroisesti samastaa itseni lahnoihin.
Öisin olin usein ollut lentävinäni kädet siipinä.
Nyt lensin ilman siipiä.
(J.Y. Cousteau: Hiljainen maailma. Ihmiskalana meren syvyyksissä. Tammi, 1953, s. 7-8)
