Aistin-omaisiin asioihin kiintymisestä

Siitäpä tuo ikivanha taipumus luonnon olijoitsemiseen.

Se siirtyy meitä lähemmäksi, kun mainitaan

sen vaikutusta tunne-elämäämme.

Edellämainitut menetystavat

perustuvat molemmat individualiseeraukseen.

Erityismielteiden ja yksityispiirteiden käyttäminen

yleisten mielikuvain verosta on tietysti

yksilöisyyden esiintuomista; mutta

individualiseerauksen huippu

on esineiden muuttaminen elollisiksi olennoiksi.

Kaikki edellä mainitut kuvaimet, niinkuin olemme nähneet,

vievät lopullisesti olijoitsemiseen.

Personifikatsiooni (personioiminen, prosopopoia)

eli olijoitseminen on kuvaannollisuuden kukkula.

Olijoitseminen onkin runouden voimallisimpia virkistäjiä.

(B.F. Godenhjelm: Runous ja runouden muodot. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia, 135 osa, 1914, painettu Raittiuskansan kirjapainossa Helsingissä, s. 361, 372-373)

Tulitus

Niinpä tuntee ihminen ikäänkuin valonsäteen,

jos sähköisku pannaan kulkemaan hänen silmänsä läpi.

Samoin syntyy silmämunaa painettaissa,

esim. jos sormella painaa silmän ulkopintaa,

valonhavainto, joka kestää yhtä kauan

kuin painaminenkin.

Se valonkuva, jonka ihminen silloin havaitsee,

on tavallisesti valoisan kehän,

eli käyttääksemme Newtonin sanoja,

riikinkukon pyrstösulassa olevan kirkkaan pilkun näköinen.

Useimmat ihmiset lienevät havainneet tuota

säkenien ja tuhansien tähtien muodostamaa loistavaa tulitusta,

joka syntyy, kun silmää kohtaa kova isku,

olipa tämä tulitus sitten hankittu putoamalla hevosen selästä,

tai jollain muulla nuorisolle tunnetulla menetystavalla.

(Thomas H. Huxley: Ihmisruumiin rakennus ja elintoiminnat. Ihmis-fysiologian pääpiirteet. Werner Söderström, 1888, s. 258-259)